Mörökölli pimeässä

Eräs hyvä ystäväni luonnehtii itseään erityisherkäksi introvertiksi. Pohdimme tätä piirrettä hänen kanssaan muutama päivä sitten ja naureskelimme sen mukanaan tuomalle mielikuvalle: erityisherkkä introvertti kuulostaa aivan joltain mörökölliltä, joka vain istuu yksin pimeässä. Mielikuva on kuitenkin hyvin kaukana todellisuudesta, nimittäin ystäväni käy töissä aivan kuten muutkin ihmiset, keskustelee kahvitunnilla työkavereidensa kanssa, osallistuu reippaasti ryhmäliikuntatunneille ja tykkää silloin tällöin nauttia olutta pubissa kavereidensa kanssa. Hän on siis päältä päin katsoen aivan samanlainen, kuin muutkin ihmiset. Niin kuin onkin. Pään sisällä vaan tapahtuu hieman erilaisia asioita.

Keskustelumme jälkeen riensin tietokoneen ääreen googlaamaan lisätietoa erityisherkkyydestä. Kyseessä on paljon tapetilla ollut aihe, johon en ole koskaan sen kummemmin perehtynyt. Olisi pitänyt.

Kuten ystävänikin kertoi, erityisherkkyyttä on monenlaista. Hän itse kokee aviomiehensä olevan erityisherkkä ekstrovertti, mutta heidän erityisherkkyytensä on hyvin yksilöllistä ja erilaista. Olen monesti naureskellut sitä, kuinka itselläni on ”lehmän hermot”, mutta saatan hermostua ylettömästi metelin tai tietynlaisten äänien vuoksi. Erityisherkkyyttä se on sekin, mutta ei se elämää haittaa. Tästä oivalluksesta innostuneena päätin tehdä netistä löytämäni herkkyystestin. Vastasin yhteensä 16 kohtaan totta. Itse koen, että erityisherkkyys ja introverttius nivoutuvat toisiinsa melko saumattomasti – määritelmissä on paljon samaa ja tietynlaiset ihmiset varmasti kokevat tietynlaisia asioita herkemmin kuin toiset.

introvertti yliherkkä

Minulla on toisinaan ollut vaikeuksia ymmärtää ja sietää omaa persoonaani. Joskus on tuntunut, että haluaisin olla ulospäinsuuntautunut, esiintymiskykyinen ja rohkea – sellainen, kuin maailma toivoo minun olevan. Jostain syystä se, että olen löytänyt itseäni kuvaavan sanan introvertti, on antanut minulle valtavan paljon uudenlaista tarmoa, ymmärrystä ja sallivuutta itseäni kohtaan. Tiedäthän, samaan tapaan kuin diagnoosin saaminen epämääräisille oireille. Olen vihdoin myöntänyt itselleni, että minä saan olla sellainen kuin olen ja että minun kaltaisiani ihmisiä on valtavan paljon tämän maan kamaralla. Minulla on hurjasti hyviä ominaisuuksia, joita en koskaan vaihtaisi pois. Itselläni vahviten esiin nouseva ominaisuus on empatia, jota koen erilaisissa tilanteissa hyvin vahvasti, joskus liiankin. Ehkä siksi minä olen se, jolle ihmiset kertovat salaisuuksiaan. Saattaa olla, että tiedän monen ihmisen elämästä paljon enemmän kuin heidän läheisensä. Minä ymmärrän, suvaitsen ja haluan auttaa – ihan oikeasti, aidosti, vilpittömästi.

Kun aloitin kirjoittamaan blogiani, tunsin ensin häpeää ja vastustamatonta halua poistaa koko sivut ennen kuin ensimmäinen viikkokaan oli mennyt. Tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin huomatessani, miten paljon positiivista huomiota ensimmäinen blogitekstini herätti sosiaalisessa mediassa. Silloin ymmärsin, että kirjoitan tärkeistä asioista ja että minulla todella on yleisö – minulla! Minusta tuntuu ihanalta ja vapauttavalta kirjoittaa minulle tärkeistä asioista. Sen sijaan, jos minun pitäisi puhua ääneen ja kertoa näitä asioita yleisön edessä… Noh, sanotaanko nyt vaikka että näkisitte hyvin pian seinässä Iinan mentävän aukon.

Tässä on juuri se tärkein erottava tekijä ekstroverttien ja introverttien välillä, johon toivoisin työelämässä kiinnitettävän enemmän huomiota. Käsittelen järkeviä aiheita ja kirjoitan niistä selkeästi, eikö vaan? Miksi sitten hän, joka uskaltaa puhua ääneen, on minua parempi?

Yhteenvetona haluan sanoa seuraavaa: erityisherkkä tai introvertti ihminen ei ole mörökölli, joka istuu yksin pimeässä. Olemme ihan samanlaisia ihmisiä kuin muutkin ja nautimme ystäviemme seurasta. Käymme töissä, shoppailemassa ja ravintoloissa. Nauramme ja höpötämme, sekoilemme ja hölmöilemme, kerromme tarinoita ja kyselemme kuulumisia. Ja kun päivä on ohi, me menemme kotiin ja huokaisemme helpotuksesta.

Mainokset

7 thoughts on “Mörökölli pimeässä

    1. Hei, kiitos kommentistasi! Olet aivan oikeassa ja hoksasin itsekin virheeni eilen. Tosiaan entuudestaan sinänsä vieras käsite, mistä johtui tuo asiavirhe. 🙂 toivottavasti kaikki ymmärtää, mitä yritin sanoa.

      Tykkää

  1. ”Itselläni vahviten esiin nouseva ominaisuus on empatia, jota koen erilaisissa tilanteissa hyvin vahvasti, joskus liiankin.”

    Empatia, tuo joskus kiroukselta tuntuva ominaisuus, on myös allekirjoittaneella hyvin vahva ominaisuus. Introverttina olen kuullut vuodatuksen jos toisenkin. Ventovieraat, tutut, duunikaverit, kaverit ja ystävät avautuvat – ja helposti. Vaikka olen ns. outo (tatuoitu, lävistetty, black metal, suorapuheisuus, etc.), empatia ilmeisesti huokuu minusta. Ystäväni (kaikki neljä) tietävät, että olen perkeleen vahva ihminen mutta joskus kiintiö tulee täyteen. He tietävät, että silloin allekirjoittanut katoaa. He tietävät, että öinen moottoritie rokin pauhatessa kohti jotain meren rantaa on parasta lääkettä. He tietävät myös, että heille alleviivaamani 24/7 on voimassa, vaikka katoan tutkasta.

    Duunissa introverttiyteni aiheuttaa joskus keskustelukumppanin kannalta kiusallisia tilanteita. Allekirjoittanut nimittäin sanoo suoraan. Kauniisti mutta suoraan. Esem. kanssaduunari kysyi, aionko osallistua iltakurssiin, johon myös minut toki oli kutsuttu mukaan. ”Kuule. Tämä ei ole mitenkään henkilökohtaista, mutta mä en vietä aikaa teiän kanssa klo 16:sta jälkeen. Moon mielelläni duuniajan teiän seurassa mutta sen jälkeen te ette kuulu mun elämään.” Hän ymmärsi eikä loukkaantunut. Parhaimmat duunikaverit ”uskaltavat” jopa heittää herjaa introverttiydestäni enkä sitä laita lainkaan pahakseni. I am what I am – deal with it 🙂

    Liked by 1 henkilö

    1. Juuri näin! On ihan mahtavaa, että tuntee itsensä ja omat rajansa, mutta vielä mahtavampaa on se että tärkeimmät ihmiset (ystävät, perhe) ymmärtävät sen myös. Ja antavat sinun olla sellainen kuin olet.

      Jännä juttu tuo empatia. Siihen voi tietty liittyä sekin että me introvertit emme ole alati äänessä ja höpöttämässä omia juttujamme, vaan annamme tilaa muille ja olemme läsnä. Se on hieno ominaisuus, mielestäni.

      Liked by 1 henkilö

      1. Moneen kertaan on tosiaan tullut mietittyä ihtekseen jotta ”Olisipa kiva kun tuokin joskus olisi hetken hiljaa. Kuuntelisi vain. Ihan niinko minä mutta minua.” Nykyisellään ei jaksa enää välittää vaan lähtee vaan pois. Jotta pidäppä tunkkis, mää lähen kannon nokkaan mietiskelemään 😀

        Liked by 1 henkilö

Kommentoi (onnistuu myös anonyymisti, kun jätät kentät tyhjäksi)

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s