Introvertti verkostoituu – vai verkostoituuko?

Verkostoituminen, vuorovaikutus, sosiaalisuus, keskustelu, palaverit, hissipuheet, asiakaspalvelu… Meidän täytyy jatkuvasti tutustua uusiin ihmisiin ja tehdä hyvä vaikutus kaikkiin keitä tapaamme. Meidän tulee luoda uusia yhteistyöverkostoja ja lähestyä ihmisiä rohkeasti. Meidän on huolehdittava siitä, että käyttäydymme asiallisesti ja ammattimaisesti myös sosiaalisessa mediassa ja osallistumme jatkuvasti erilaisiin keskusteluihin. Meidän täytyy puhua, kirjoittaa, twiitata, tykätä ja jakaa. Meidän pitää verkostoitua, verkostoitua ja verkostoitua. Jos meillä ei ole verkostoja, meillä ei ole mitään. Me emme ole mitään.

Mutta mitä voit tehdä sitten, kun sinulla ei enää ole mitään sanottavaa? Entä jos sinulla ei koskaan ollutkaan?

Introverttina ihmisenä oma verkostoitumiseni tapahtuu lähes yksinomaan sosiaalisessa mediassa, sillä kirjoittaessani olen vahvimmillani. Saan kaipaamani hiljaisuuden, oman tilan ja mahdollisuuden harkita seuraavaa lausettani ilman kiusallista hiljaisuutta. Olen käynyt joissakin verkostoitumistapahtumissa (oikeasti, ”verkostoitumistapahtuma”), mutta olen huomannut hyytyväni välittömästi ovesta sisään päästyäni. Niin paljon tuntemattomia ihmisiä, niin paljon vieraita kasvoja, eikä yhtään yhteistä puheenaihetta. Mistä voisin puhua? Hiljaisuus on kestänyt jo tuskallisen kauan. Mainitsenko säästä? Kehunko toimitiloja? Tuskanhiki nousee otsalleni ja mahdollisuuteni keskustelun aloittamiseen pienenevät hetki hetkeltä. Mitä kauemmin olen hiljaa, sitä vaikeampi minun on avata suuni. Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi tai uskaltaisi puhua heidän kanssaan. Kyse on siitä, ettei minulla ihan oikeasti ole mitään sanottavaa. Olin varmaankin vessassa, kun small talk -taitoja jaettiin.

Verkostoituminen on sana, joka saa minut joskus aivan raivon partaalle. Se maalaa kuvan maailmasta, jossa ihmiset pyörivät pakonomaisesti suuren pallon sisällä ja yrittävät epätoivoisesti löytää joukostaan ne ihmiset, joista voi olla heille joskus hyötyä. Sitähän verkostoituminen on. Sen tavoitteena on hyötyä toisesta ihmisestä, tämän osaamisesta tai yrityksestä tavalla tai toisella. Quid pro quo. Ihmiset ovat kuin leikkikentällä vaihtelemassa leluja. Jos minä saan leikkiä hetken tuolla sinun traktorilla, niin sinä saat tämän minun hyppynarun.

Kun ihminen kertoo olevansa hyvin verkostoitunut tai että osaa taitavasti verkostoitua erilaisten tahojen kanssa, kuinka paljon hän oikeasti tietää niistä ihmisistä, jotka hänen verkostoonsa kuuluvat? Miksei verkostoitumisen sijaan voida puhua ihan normaalista kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa? Eikö olisikin hauskaa, kun ihminen tapaisi toisen aivan sattumalta, he alkaisivat jutella ja huomaisivat, että heillä on jotakin yhteistä. Heillä olisi mukavaa yhdessä ja he päättäisivät tavata uudelleenkin. Heistä saattaisi jopa tulla ystäviä. Sen sijaan kuljemme tässä bisneksen pyörittämässä kehässä ja tavoitteellisesti etsimme itsellemme uusia verkostoja, joita hyödyntää. Uusia yhteistyökumppaneita, työnantajia, sidosryhmiä – emme ihmisiä.

Verkostoitumisesta on varmasti hyötyä ja olen itsekin yrittänyt siinä kunnostautua viime aikoina. Pidän ajatuksesta, että tunnen eri yritysten edustajia ja voin kenties tulevaisuudessa löytää uusia työmahdollisuuksia heidän kauttaan. Mutta sehän on varsin itsekästä, eikö?

verkostoituminen

Mainokset

Kommentoi (onnistuu myös anonyymisti, kun jätät kentät tyhjäksi)

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s