Avautumisraita

Keskustelin jokin aikaa sitten erään tuttavani kanssa ihmisten erilaisuudesta. Luonnollisesti keskustelussa tuli esille myös oma käsitykseni omasta persoonallisuudestani – introverttiys. Keskustelukumppanini kurtisti kulmiaan, kallisti päätään ja totesi: ”Mutta sähän olet jotenkin tosi… normaali. En mä sua kyllä introvertiksi sanoisi, sähän olet tosi hauska etkä ollenkaan sellainen awkward.” Siinä sitten huultani purren vedin syvään henkeä ja pääsin jälleen mieliaiheeseeni, josta olen blogissanikin vaahdonnut jo niin monta kertaa että alan varmasti vähitellen karkottaa pois lukijoitani. Introvertti ei ole pimeässä istuva mörökölli. Hitto vie.

Keskustelu kuitenkin herätti minut pohtimaan sitä, minkälaisen kuvan olen itsestäni antanut blogini kautta. Olen huudellut niin monta kertaa olevani introvertti, että olen todennäköisesti itse asettanut itseni ennakkoluulojen kehykseen.

Kerron siis hieman itsestäni.

Olen tosi luova tyyppi. Nautin siitä, kun saan keksiä uutta ja mielellään vieläpä toteuttaa näitä ideoita. Töissä minun tehtäväalueeseeni kuuluu hr-asiat, mutta eksyn aina välillä väsäämään innokkaasti erilaisia markkinointimateriaaleja – ihan vaan koska sain huikean idiksen uuteen esitteeseen. Vähintään kerran kuukaudessa keksin uusia liiketoimintamalleja tai palveluja, joita sitten suu vaahdossa briiffaan esimiehelleni (joka – sanalla sanoen – on hieman varovaisempi ja vähemmän impulsiivinen kuin minä, eikä aina lähde hullutteluihini mukaan). Iloitsen työkavereideni seurasta ja tälläkin viikolla olen vatsa kipeänä nauranut ekstrovertin työkaverini kanssa mitä ihmeellisimmille jutuille.

Asiakkaille soittaessani osaan herättää luottamuksen ja keskustella asioista ammattitaidolla. Töissä minulle on monesti sanottu, että soitan ”tosi hyviä puheluita”. Olen asiakkaita kohtaan ystävällinen ja nauravainen, mutta tarvittaessa myös näytän mistä kana pissii (kaikki kun eivät olisi halukkaita noudattamaan työlainsäädäntöä).

Tykkään käydä juhlissa ja tavata uusia ihmisiä. Olen todennäköisesti käynyt elämäni parhaat keskustelut sellaisten ihmisten kanssa, jotka olen tuntenut vasta muutaman minuutin ajan. Välitän ystävistäni tosi paljon ja tykkään viettää aikaa heidän kanssaan. Olen myös huomannut, että ystäväni tykkäävät kertoa minulle salaisuuksiaan – naisen sydän kun todella on syvä salaisuuksien meri (ah, Titanic!) ja aina toisinaan jollakin yksilöllä on etuoikeus nuo salaisuudet kuulla. Toisin sanoen, väittäisin olevani luotettava ihminen, ”hyvä tyyppi”.

Huumorintajultani olen erittäin sarkastinen. Sarkasmi on muuten hieno laji. Sitä ei moni osaa eikä ymmärrä, mistä johtuen tietynlaiset ihmiset saattavat jopa loukkaantua sarkastisista kommenteistani. Toivottavasti ei kuitenkaan kovin moni, ainakaan pitkäksi aikaa. Parasta ikinä on se, kun voi heittää huulta toisen sarkasmia viljelevän ihmisen kanssa (terkut siskolle!).

Osaan nauraa itselleni ja eräskin taannoinen Piirrä&Arvaa -tapaus sai koko peliseurueen nauramaan kyynelet silmissä, kun piirsin yritin piirtää Vaaleanpunaista Pantteria. Kotona tanssin, laulan ja ääntelen kuin minulla olisi vain kaksi aivosolua, mikä saa minut hyvälle tuulelle ja avomieheni miettimään, mihin oikein on ryhtynyt. Tänään Haloo Helsinki sai Pulp Fiction -biisillään minut tanssimaan ja laulamaan riehakkaasti keskellä toimistoa. Jälleen kerran tuloksena hyvä mieli ja mahtava fiilis jatkaa duunia.

Sitten taas toisaalta.

Teen töitä pienessä työyhteisössä, jossa minun on hyvä olla ja jossa minuun luotetaan. Uskallan olla oma itseni. Ideoitani pystyn esittämään esimiehelleni kahden kesken, mutta en osaisi kiivetä lavalle ja tehdä jäätävän hienoa presentaatiota suurelle yleisölle. Vaikka työkaverini ovatkin aivan mahtavia, rakastan suunnattomasti niitä päiviä kun he ovat lomalla, koulutuksissa tai asiakastapaamisissa ja minä saan olla yksin. Kyse ei ole siitä, ettenkö pitäisi heistä tai en haluaisi olla heidän seurassaan. Joskus vaan tuntuu hyvältä puurtaa itsekseen. Osaan ja uskallan soittaa asiakkaille ja olen siinä hyvä, mutta luuriin tarttuminen tuntuu minusta silti ahdistavalta. Joudun tsemppaamaan itseäni ja kuvittelemaan, ettei avokonttorissamme ole ketään muuta. Puhelun jälkeen tuntuu, kuin olisin käynyt juoksulenkillä: väsyttää, mutta iloitsen siitä mitä olen tehnyt.

Juhlissa on mukavaa olla, kunhan minun ei tarvitse olla keskipisteenä. Tutustun uusiin ihmisiin mielelläni, mutta vain siten että keskustelen jonkun kanssa kahdestaan tai ehkä kolmen hengen porukassa. Jos kymmenen ihmistä keskustelee yhteisestä aiheesta, olen todennäköisesti hiljaa. En halua keskeyttää ketään ja inhoan sitä, jos ihmiset puhuvat toistensa päälle. Se, että olen hiljaa, ei kuitenkaan tarkoita ettenkö kuuntelisi. Ystävieni kanssa tykkään keskustella tärkeistä asioista ja olla välillä hiljaa. Se on parasta, kun ystävä ymmärtää että nyt on aika olla hiljaa. Sitten ollaan aivan hissunkissun. Se ei ole kiusallista tai epämukavaa. Se on meidän yhteinen hetki, hiljaisuus, jonka jaamme toistemme kanssa.

Olen huumorintajuinen ja juttuni menevät usein mustan huumorin puolelle, mutta se on usein myös puolustusmekanismi. Joissakin tilanteissa pitää nauraa, ettei itkisi. Vaikka nykyään osaan jo nauraa itselleni ja omille mokilleni, vaati se monen vuoden aktiivista harjoittelua. Vielä tänäkin päivänä tapahtuu silloin tällöin jotain, mikä saa minut nolostumaan tai häpeämään itseäni niin paljon, että voisin tunkea pääni pusikkoon. Jotkut tapahtumat tai tilanteet jotka ovat sattuneet minulle vuosia sitten, ehkä jopa lapsena, saattavat tulla mieleen ja nolottavat edelleen. Päällimmäisenä on aina ollut pelko siitä, että mitähän tuokin nyt minusta ajattelee.

Minun introverttiyteni ei ole sitä, että istuisin oman työpisteeni ääressä hiljaa enkä uskaltaisi puhua kenellekään. En ole sosiaalisissa tilanteissa kovinkaan avuton enkä usko vaikuttavani erityisen sisäänpäin kääntyneeltä persoonalta. Kyse on siitä, miltä minusta tuntuu. Minä pystyn asioihin, mutta en välttämättä tunne oloani mukavaksi niitä tehdessäni. Minkälainen introvertti sinä olet?

todellinen introvertti

Mainokset

2 thoughts on “Avautumisraita

    1. No, jos ajatellaan sellaista pitkää janaa jonka vasemmassa reunassa on introvertit, oikeassa ekstrovertit ja siinä välissä ambivertit, niin olen janalla ehdottomasti siinä introvertin ja ambivertin välissä. Kuten tässäkin kirjoitin, introverttiydessä ei niinkään ole kysymys siitä miltä vaikutan ulospäin, vaan siitä mitä tunnen erilaisissa tilanteissa.

      Joitakin asioita on vaan pakko tehdä, vaikka tuntuukin pahalta. Introverttejäkin on hirveän erilaisia ja olen tietenkin tosi iloinen siitä, että olen oppinut erilaisissa tilanteissa tsemppaamaan ja pusertamaan sosiaalisuutta jostain syvältä sisimmästä. Kivaa se ei kuitenkaan koskaan ole. Vaikka niiden frendien kanssa onkin kiva viettää aikaa, ei sitä jaksa kauaa ja sen jälkeen aivotoiminta on aivan nollassa.

      Mainittakoon myös, että sosiaalinen toimintani erilaisissa juhlissa kaipaa usein tukea siideritölkiltä – se, että uskaltaa avata suunsa.

      Tykkää

Kommentoi (onnistuu myös anonyymisti, kun jätät kentät tyhjäksi)

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s