Taas mennään rahan takii?

Miks sä teet lapsia, jos et sä aio olla niiden kanssa?

Olen ollut äitiyslomalla/vanhempainvapaalla noin puolitoista vuotta. Jostain syystä hyvin pian sen jälkeen, kun poikani täytti vuoden, alkoi takaraivossa kolkuttaa ajatus työhönpaluusta. Rahan takia? Ei, yllättävää kyllä, vaan – ja nyt kannattaa vetää henkeä ja istua alas, sillä aion sanoa jotain kamalaa – siksi, että väsähdin omaan lapseeni.

Tuntuu kamalalta edes ajatella noin, saatika sanoa se ääneen, mutta haluan uskoa että joku muukin joskus, jossain, on kokenut saman tunteen. Don’t get me wrong, rakastan tuota lasta enemmän kuin mitään muuta. Ei kyse ole siitä.

Nyt joku supermom liehuvine viittoinen, kymmenine lapsineen ja jähmettyneine hymyineen saattaisi älähtää, että miksi ihmeessä sä menet tekemään lapsia, jos et kerran jaksa olla niiden kanssa. Mikä sua vaivaa, kun sä väsyt omaan lapseesi?

Kyllä mua oikeasti joskus nolottaa puhua tällaisia asioita. Siis mulla on yksi lapsi. YKSI! Miten se voi muka olla niin rankkaa?

Päiväni äitinä

Poika herää juuri silloin, kun olen syvän unen vaiheessa. Ärsyttää, koska nukun tosi huonolaatuista unta (vaikkakin pitkään) ja olen jo herätessä väsynyt. Aktiivisuusranneke tietää kertoa, että nukuin taas huonosti ja että voimavarani ovat vähäiset. Siis vähäiset voimavarat, kun kello on 8. Tästä on tulossa hieno päivä.

Keitän pojalle puuroa tämän roikkuessa lahkeessani täyttä huutoa karjuen. Tiedäthän, sitä sellaista ”ei mulla mitään hätää ole, mutta mua ärsyttää ettet ole mun iholla” -itkua. Puuro on kuumaa, sen pitää jäähtyä. Odota kulta hetki. Ei se odota, se huutaa vielä kovempaa.

Poika on vetänyt puuron kokonaan siihen mennessä, kun saan itselleni aamupalan eteen. Sitä on joka paikassa, siis puuroa. Pöytä on puurossa, syöttötuoli on puurossa, taapero on puurossa, koira on puurossa, lattia on puurossa. Mutta kun sen pitää antaa syödä itse, että se oppii.

Poikaa ärsyttää, koska en anna sille omaa aamiaisleipääni, joten se huutaa taas. Tiedäthän, sitä sellaista ”ei mulla mitään hätää ole, mutta mua ärsyttää kun sulla on omaa ruokaa” -itkua. Nostan sen potalle. Ei tullut mitään. Laitan sille vaipan. Tulee kakka.

Lähdetään kerhoon. Pitää pukea sään mukaisesti ja pakata mukaan eväät. Alkaa olla kiire. Ai niin, koira ei ole käynyt pissalla. Päästän sen takapihalle, koska muutakaan ei ehdi.

Kerhossa muut äidit istuvat iloisesti hymyillen ja hytkyttelevät vauvojaan ja taaperoitaan onnellisesti musiikin tahtiin, loruttelevat ja leikkivät. Poika konttaa ympyrää, kunnes kyllästyy ja tulee rinnuksiin roikkumaan ja huutamaan. Sitä sellaista ”ei mulla mitään hätää ole, mutta mulla on yhtäkkiä tosi tylsää” -itkua.

Ohjattu toiminta päättyy. Mennään syömään lounasta. Makaronilaatikkoa on joka paikassa. Syöttötuoli on makaronilaatikossa, pöytä on makaronilaatikossa, poika on makaronilaatikossa, muut lapset ovat makaronilaatikossa. Täytyy siivota. Poika kitisee taas. Sen pitää päästä nukkumaan. Taas puetaan, pakataan ja lähdetään.

Päikkäreiden jälkeen leikitään, luetaan, rakennetaan, kaadetaan, nauretaan ja itketään. Jonglööraan, seison päälläni, teen kärrynpyöriä, nielen miekkoja ja ratsastan elefantilla, jotta poika viihtyisi. Teen oikeasti ihan kaikkeni. Mutta ei se viihdy, se alkaa taas huutaa. Se haluaisi olla sylissä, mutta ei sittenkään. Se haluaisi lukea, ei kun sitä toista kirjaa, ei kun ei sittenkään.

Pissattaa.

Poika huutaa vessan oven takana. Sitä sellaista ”nyt mulla on hätä, koska sä jätit mut” -itkua. Avaan oven ja päästän sen vessaan. Se purkaa kokonaisen kaapin sisällön vessan lattialle ja häipyy, kun vedän vessan.

Lähdetään puistoon. Väsyttää niin paljon, että pudotan kaiken mihin kosken ja törmäilen ovenpieliin. Poika on oikeaoppisesti kerrospuettu ja nyt se huutaa, kun puen itseäni. Sen on kuuma. Yritän olla nopea, joten pipo ja hanskat jää. Ei se haittaa, kai siellä tarkenee. Ei siellä tarkene. Kävelen perse jäässä hiekkalaatikon ympäri, kunnes poika päättää että siellä on tylsää. Se haluaa liukumäkeen. Ei ei ei ei ei!! Se haluaakin keinuun. Ei ei ei ei ei!! Se haluaa sittenkin liukumäkeen.

Taas pitää syödä. Lohilaatikkoa on joka paikassa, you know the drill.

Isi tulee kotiin. JES! Kaikilla on tosi kivaa. Saatan itse päästä syömään. Sitten kellahdan sohvalle, ihan hetkeksi lepäämään, koska mulle on huudettu koko päivä. Isi houkuttelee poikaa lattialle leikkimään, mutta poika roikkuu rinnuksissa, yrittää kiskoa itseään sohvalle ja karjuu ”haluun olla äidin kanssa” -itkua. Harmittaa. Ei omasta vaan sen lapsen puolesta. Äiti on sille niin tärkeä, mutta nyt äitiä väsyttää.

Illan kulusta en enää ymmärrä mitään. Muistatko sen aktiivisuusrannekkeen antaman voimavaralausunnon? Jos voimavarat on aamulla vähäiset, mitähän ne on nyt? 0%. Oikeasti. Nolla prosenttia.

Poika menee nukkumaan. Pitäisi siivota ja tehdä pakkaseen valmiiksi ruokaa. Koirakin pitäisi lenkittää. Ja pyykkiä pestä. Monenlaista pitäisi ja joskus jaksan, joskus en.

Valonpisaroita

Aamulla poika heti herätessään huudahtaa väsyneen kysymyksen: ”äiti?” Se osaa antaa halin ja pusun. Se hymyilee paljon ja tykkää olla sylissä. Se tykkää kaikenlaisesta ruoasta ja syö reippaasti itse. Se sanoo ”kiitti”, kun se on syönyt. Se nukkuu pitkiä yöunia eikä heräile yöllä. Se rakastaa autoja ja junia ja palikoita. Se on ihana hassuttelija ja saa mut nauramaan joka ikinen päivä. Se taputtaa itseään rintaan, kun se onnistuu jossain. Se rakastaa mua valtavasti ja mä rakastan sitä niin paljon, ettei siinä ole mitään järkeä.

Ja mä tuun olemaan sille parempi äiti, kun me ei olla yhdessä 24/7.

Niin siis, olen palaamassa töihin

Palaan työelämään tammikuun puolessa välissä. Teen töitä osa-aikaisesti, jotta poika saisi pehmeän laskun päiväkotiin. Uskon, että se pärjää. Se on niin rohkea ja tykkää muista lapsista.

Vietetään edelleen yhdessä 4-5 päivää viikossa. Se on asia, jota en meinaa muistaa huomioida, kun ruoskin itseäni. Enhän mä ole hylkäämässä mun lasta! Se vaan menee päiväkotiin pariksi päiväksi viikossa.

Ja mä pääsen töihin! Aikuisten seuraan. Tekemään jotain älyllistä.

Mikä parasta, kun laitoin esimiehelle Goforella varovaisen viestin, jossa tiedustelin mahdollisuuttani tullakin töihin jo tammikuussa, säälittävillä minitunneilla, sain mahdottoman lämpimän vastaanoton. Tottakai, tule vaan, onnistuu kyllä, tervetuloa.

Kyllähän työkin on joskus raskasta ja uuvuttavaa, mutta ainakaan työkaverit eivät roiku laihkeessa ja huuda mun nimeä.

Eihän?

12 vastausta artikkeliin “Taas mennään rahan takii?”

  1. Ihana teksti. Kiitos. Tuli just oikeaan aikaan, kun oon viettänyt taaperoni kanssa pari viikkoa ”lomaa”, huomenna mulla alkaa taas koulu ja oon ollu aivan luvattoman hyväntuulinen koko päivän sen takia. Vaikka mun varmaan pitäis kärsiä jo etukäteen kun joudun olemaan mun murusesta erossa monta tuntia päivässä. Mutta, pääsen oppimaan uusia asioita, keskittymään jopa pari tuntia kerrallaan siihen mitä oon tekemässä, saan jutella aikuisten kanssa ja syödä jonkun muun laittamaa ruokaa…. Ja vieläpä automatkat ihan yksin! Ei yhtään kitinää, lahkeessa roikkumista ja jäähtyneitä kahveja 😍😍😍 ja illalla jaksan olla parempi äiti mun maailman parhaalle taaperolle kun se ei oo mun koko elämä.

    Tykkää

    1. Moikka! Hyvä aihe sulla🤣 osaan kyllä samaistua niin täysillä joka kohtaan.
      Mene hyvillä mielin töihin vaan!! Itse menin töihin samana päivänä kun tyttö täytti vuoden. Ehkä suurimmaksi osaksi myös rahallisen pakon sanelemana, mutta kyllä se tuntui myös oman päänupin suojelemiseksi hyvältä ratkaisulta. Okei olen itse myös päiväkodissa töissä, joten toisaalta monet asiat toistuvat samalla tavalla siellä kun taaperon kanssa kotona mutta työ on työtä ja siihen osaa suhtautuakkin eri kantilta 😊
      mutta itse taaperon äitinä sekä päiväkodin tätinä voin kertoa sulle että ekat pari viikkoa voivat olla hankalia ja raskaita sekä sulle että lapselle. Mutta kun lapsi tottuu päiväkoti elämään saa hän sieltä kavereita sekä myös uusia turvallisia aikuisia, joihin lapsi luo uuden kiintymyssuhteen. Eikä turvallisia aikuisia voi olla koskaan liikaa❤️

      Tykkää

      1. Kiitos kommentista ja tsempistä! Mä kunnioitan kyllä ”tarhantätejä” ihan mielettömästi. Niin raskasta työtä, mutta ihan supertärkeää niin monelle lapselle ja vanhemmalle! Uskon kanssa että alku voi olla meille molemmille raskas, mutta eiköhän siitä seuraa pelkkää hyvää. 😊

        Tykkää

  2. Tää olis kirjaimellisesti voinu olla mun kirjottama teksti. Meillä oli neidin kanssa ihan samanlaista paitsi että loppua kohti en edes halunnut lähteä hänen kanssaan mihinkään kun ei siitä tullut mitään; harrastuksissa hän vain huusi ja kiljui jos ei saanut mennä ympäriinsä vapaasti, pilaten muiden rauhan ja kauppareissuilla teki kaikkensa että ei tarvisi istua kärryssä. Olen ollut nyt kuukauden töissä ja tää oli paras ratkasu ikinä, 1.5v kotona riitti. Neiti tykkää olla hoidossa, menee sinne ja lähtee pois hymyssä suin.

    Tykkää

    1. Ihana kuulla että pieni tykkää olla hoidossa! Se jännittää kovasti, että entä jos poika vihaisi päiväkotia koko sydämestään. 😱 Mutta sehän on varmasti lapsille aivan mahtavaa, kun saa leikkiä kamujen kanssa.

      Tykkää

  3. Hyvin kirjoitettu! Muistuu mieleen omat vastaavat ajat aika kirkkaasti, vaikka lapset onkin jo 13v ja 17v. Muista myös kiittää itseäsi: olet jo 1,5v jaksanut upeasti tuota rumbaa, joka on ihmeellisesti raskasta ja antoisaa yhtä aikaa. Ja vielä pehmeällä laskulla alkuun, vaude. Sulla ei onneksi ole tainnut olla taustalla anoppia tai muuta vastaavaa tietäjää, joka kertoo miten lapset pitää jaksaa itse hoitaa, jos niitä tekee ja että lapsen paras paikka on kotona äidin kanssa? Lucky you 🙂 Hyvin se tulee menemään, usko pois. Kaikkea hyvää ihanan siskosi ystävältä, jolla potkiskelee vatsassa pikkupoika rv. 28

    Tykkää

    1. Oioi, miten ihanan siskoni ystävä on löytänyt blogiini? 😁😘 Ja onnea pienestä potkijasta!

      Kiitos tsempistä, mut on tosiaan siunattu hyvällä anopilla joka antaa mun tehdä mitä haluan. 😅 On ollu mahtavaa huomata miten moni äiti osaa samaistua näihin fiiliksiin. Pitäis osata antaa itselleen enemmän armoa.

      Tykkää

  4. Kuulostaa vaan siltä että toisilla toimintatavoilla kaikki voisi olla helpompaa ja pojan ”turhat itkut” lakkaisi #kokemustaon. Surullista että töihin asti pitää poikaansa karata 🙁

    Tykkää

    1. Kyllä mä haluan uskoa, että oon oman lapseni asiantuntija ja teen hänen kanssaan asiat parhaalla mahdollisella tavalla. Siihen ei kenelläkään muulla ole oikeutta puuttua.

      Tykkää

  5. Kyllä voit hyvällä omalla tunnolla mennä töihin.
    Toi sun kuvailema päivä kuulostaa aivan tarkalleen meidän päivältä. 😂
    Itsellä se mitä arki nykyisin on ja se että ensimmäinen vuosi huudettiin pelkästään (eli siis nyt on ollut jokseenkin helppoa). Mutta silti en jaksa olla äiti jos olen vain kotona. Vaikka haluaisin toisaalta olla kotona ja rahallisesti ei tarvis mennä töihin, mutta nyt kun oon pari kk tehnyt 60% työaikaa niin kyllä on ihanaa olla lapsen kanssa se aika kun ei ole töissä. 👏😍
    Toisaalta välillä on ristiriitaiset fiilikset että miksen oo vaan kotona kun kerran voin, mutta jos olisin taas hetken vain kotona niin varmasti tämän asian muistaisin. En aio lähteä yrittämään siis. 😊😉
    Mun mielestä on vain vahvuus huomata tämä asia ja lapsi saa paljon uutta virikettä ja kavereita, samanikäistä seuraa päiväkodista.

    Tykkää

    1. Kiitos! Näin mäkin koen, että on tärkeetä tunnistaa omat voimavarat ja järjestellä asiat niin, että kaikilla osapuolilla olis mahdollisimman hyvä olla. Eiköhän se lapsikin ole tyytyväisempi, kun saa päivällä touhuta paljon kaikkea, leikkiä ja ulkoilla, ja sit iltapäivällä levähtää äidin ja isin kanssa. ❤️

      Tykkää

Kommentoi (onnistuu myös anonyymisti, kun jätät kentät tyhjäksi)

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s